- Yhteiskunta ja elinkeinot
- Oikeusjärjestelmä
- Maine ja kunnia
- Kirjallisuutta
HUOM! Tämä on liveroolipelin tarpeisiin kirjoitettu yleisesitys peliin ja sen hahmoihin liittyvistä teemoista. Monimutkaisia ilmiöitä on jouduttu yksinkertaistamaan välillä rankastikin.
Yhteiskunta ja elinkeinot
1600-luvun Suomessa suurin osa sai elantonsa maataloudesta. Länsi-Suomessa viljeltiin kylän yhteisiä peltoja, joissa jokaisella talolla oli sarkansa, mutta idässä suurin osa viljasta saatiin kaskesta. Kaskiviljelyssä puut kaadetaan ja poltetaan hedelmällisen tuhkan saamiseksi. Pelto ei tuota montaa vuotta, joten kaskea on raivattava lisää, ja monet savolaiset ja karjalaiset perheet myös muuttivat usein uuden kaskimaan perässä. Näin elämäntapa oli lähtökohtaisesti liikkuvampi kuin lännessä.
Itä-Suomen korvissa viljely ei kuitenkaan tuottanut kaikkea elantoa, vaan metsästys ja kalastus olivat merkittävässä roolissa. Myös eläimiä pidettiin, ja erityisesti lehmistä saatava voi oli arvokasta. Käkisalmen läänissä, joka oli venäläisiltä vallattua voittomaata, sai satunnaisesti harjoittaa myös maakauppaa eli maaseudulla tapahtuvaa vähittäiskauppaa. Tämä oli poikkeuksellista verrattuna muuhun Ruotsin valtakuntaan, jossa kauppa oli keskitetty kaupunkien porvariston käsiin ja rahvaan harjoittama maakauppa oli kielletty.
Talonpojat olivat viljelijöitä, jotka itse omistivat maansa ja maksoivat kruunulle sen tuotosta veroja. Lisäksi aatelisilla oli alustalaisia, lampuoteja, jotka maksoivat veronsa läänityksen haltijalle. Maaseudulla asui tietysti myös valtava määrä tilatonta väestöä: piikoja, renkejä, itsellisiä/irtolaisia (=ei vuosipalveluspaikkaa) ja loisia (=työkyvyttömiä aikuisia). Töihin kykenevät aikuiset miehet, jotka eivät itse viljelleet maata tai saaneet vuosipalkkaa renkinä, otettiin mielellään sotaväkeen, sillä jokaisen kylän piti toimittaa tietty määrä sotilaita kruunulle. Ruptuurisodan aikana nämä värvätyt olivat sotimassa Puolassa, ja venäläisten hyökkäykseen oli vastattava nostoväellä, jolloin isännät, heidän poikansa ja rengit joutuivat tarttumaan aseisiin.
1600-luvulla säätyrajat eivät olleet vielä niin tiukkoja kuin myöhemmillä vuosisadoilla, vaikka helppoa säädystä toiseen nousu ei ollut. Talonpoikienkaan ryhmä ei ollut homogeeninen joukko, vaan ryhmään kuului niin hyvin toimeentulevia kuin vuodesta toiseen kitkuttavia. Lisätienestejä voitiin saada raivaamalla lisää kaskea tai onnistuneella kaupankäynnillä. Jos talonpoika onnistui varustamaan kuninkaan sotaväkeen ratsumiehen, sai hän vastineeksi verovapauden. Varsinaiseen aatelistoon ei tällaisen rälssitilan isäntä enää 1600-luvulla päässyt, mutta asema toi etuja sekä kruunun silmissä että paikallisyhteisössä. Oletus oli, että vanhin poika perii tilan, mutta muitakin järjestelyjä voitiin asianomaisten suostumuksella tehdä. Rikas talo saattoi myös lähettää nuoremman pojan kaupunkiin. Kaupungissa hän saattoi ryhtyä porvarin, eli kauppiaan tai käsityöläisen, kisälliksi, ja näin oppia itselleen ammatin, ja saada porvarioikeudet. Kaupungin kouluissa saattoi lukea itsensä myös papiksi, eikä talonpoikaistaustainen pappi vielä 1600-luvulla ollut mitenkään ennenkuulumatonta.
Avioliitto ja sen kautta muodostuva perhe olivat yhteiskunnan perusyksikkö. Itä-Suomessa suosittiin suurperheitä, jossa samalla tilalla asuivat ydinperheen lisäksi isännän vanhemmat sekä sisarukset perheineen. Nainen jätti naimisiin mennessä perheensä ja liittyi miehensä sukuun. Oletus oli, että jokainen avioituisi, sillä naimaton oli monessa suhteessa myös turvaton. Vasta naimisiin mentyään nousi yhteisön silmissä täysvaltaiseksi aikuiseksi: ei ole sattumaa, että naimattomista aikuisista puhutaan vanhoinapoikina ja -piikoina (=naimaton tyttö). Maatilan tehokas viljely vaati kahta aikuista, joiden työtehtävät oli selkeästi jaettu. Naiset vastasivat yleensä tekstiilitöistä, ruoan ja juomien valmistuksesta sekä eläinten ja lasten hoidosta, mutta poikkeustilanteessa, etenkin miesten lähdettyä sotaan, myös maanviljely, kaupankäynti, metsästys ja kalastus jäivät naisten kontolle. Monet 1600-luvun kotitaloudet olivat säädystä tai tuloista huolimatta riippuvaisia kaikkien työkykyisten panoksesta ja osallistumisesta.
Oikeusjärjestelmä
Kruunun jakama oikeus perustui keskiaikaisiin lakikirjoihin, joita täydennettiin asetuksilla ja kuninkaallisilla määräyksillä. Kaarle IX vahvisti vuonna 1608 Ruotsin maanlaiksi kuningas Kristofferin lain vuodelta 1442. Maaseudulla ja kaupungissa noudatettiin eri lakia, mikä entisestään korosti eroa näiden kahden välillä. Kaupungeissa oli käytössä vuonna 1350 annettu Maunu Eerikinpojan kaupunginlaki, kunnes vasta vuoden 1734 laki yhdisti maan- ja kaupunginlait.
Myös maaseudun ja kaupungin oikeusistuimet poikkesivat toisistaan. 1600-luvulla kaupungeissa jaettiin oikeutta huomattavasti maaseutua useammin, jopa viikoittain, kun kämnerinoikeus ja raastuvanoikeus pitivät istuntojaan. Maaseudulla taas kihlakunnanoikeuksien käräjiä istuttiin vain kolme kertaa vuodessa: talvella, kesällä ja syksyllä. Näiden lisäksi voitiin istua ylimääräisiä käräjiä, jos viranomaisten tietoon tuli erityisen raskaita rikoksia. Alioikeuksien, eli raastuvan- ja kihlakunnanoikeuksien, tuomioista sai valittaa hovioikeuteen, joka myös vahvisti raskaimmat tuomiot.
Oikeudenjaosta vastasi kihlakunnantuomari, joka yleensä delegoi työn lainlukijalle, eikä välttämättä osallistunut käräjienpitoon ollenkaan. Kirjuri kirjasi käräjistä pöytäkirjan, ja kylän nimismies, yleensä rikkaan talon isäntä, auttoi käytännön järjestelyissä. Käräjiä istuttiinkin monesti nimismiestalossa. Kihlakunnankäräjillä käsiteltiin yleisesti sekä riita- että rikosasioita ja luettiin julkisia kuulutuksia ja tiedonantoja. Riita- ja rikosasiat käsiteltiin yleensä sen pitäjän alueella, missä rikoskin oli tapahtunut, tai missä saatiin eniten asianosaisia paikalle.
Paikallisyhteisön ulkopuolisella kihlakunnantuomarilla tai lainlukijalla oli apunaan 12 lautamiestä, jotka olivat paikallisia, kunniallisiksi tiedettyjä isäntiä. Lautamiesten tehtävä oli kertoa tuomarille paikallisista oloista ja käytännöistä, sekä paikallisyhteisön jäsenten elämästä. Lautamiehet myös tutkivat epäselviä tapauksia, ja he saattoivat tarkistaa uhrin tai ruumiin vammat ja todistaa niistä oikeudessa.
1600-luvun oikeudenkäyttö oli yhteisöllistä ja julkista. Vaikka oikeus ja laki oli annettu ylhäältäpäin, oli käräjäkäytännöissä vielä muistumia niiden historiasta yhteisenä kokoontumisena, missä ratkottiin yhteisön kiistoja ja riitoja. Käräjät olivat julkinen, tiedetty ja odotettu tapahtuma, joka toimi myös sosiaalisena kokoontumisena. Käräjiä istuttiin useampi päivä, ja istuntojen ulkopuoliset hetket vietettiin seurustellen. Käräjäyleisö seurasi mielenkiinnolla oikeuden istuntoa ja jokainen, joka tiesi käsillä olevasta tapauksesta jotain, sai todistaa. Oikeuspöytäkirjoihin on välillä merkitty myös käräjäväen yhteisiä todistuksia, joissa koko paikallisyhteisö kertoo yleisen näkemyksen jostain asiasta.
Oikeudenkäyttö perustui pitkälti näihin todistuksiin, vaikka asiatodisteillakin oli painoarvoa jos niitä oli mahdollista saada. Yhteisöllä oli siis paljonkin valtaa sen suhteen, miten käsillä oleva asia esitettiin tai tuotiinko sitä käräjien tietoon ollenkaan. Jos paikallisyhteisö vaikeni tai selitti asian parhain päin, ei tuomarilla tai lainlukijalla ollut käytännössä mitään mahdollisuuksia saada syyllisiä kiinni.
Kuka tahansa saattoi haastaa toisen käräjille, tai jos syytös oli erityisen vakava (yleensä henkirikos tai noituus), voitiin nimismiestä pyytää järjestämään ylimääräiset käräjät. Jos käräjille haastettu ei kolmen kerran jälkeenkään saapunut puolustamaan itseään, eikä poissaololle ollut pätevää syytä, voitiin hänet tuomita poissaolevana. Yleensä poissaolo tulkittiin merkiksi syyllisyydestä. Asianomistajan lisäksi nimismies, vouti tai pappi saattoi tuoda rikosepäilyn käräjien tietoon.
Kansan oikeustaju ei ollut aina sama kuin virallinen laki, vaikka yhtymäkohtiakin oli. Sekä alamaisten että kruunun mielestä esimerkiksi varkaus ja noituus, eli taikakeinoilla vahingoittaminen, olivat vakavia ja häpeällisiä rikoksia. Parantava taikuus tai suojaloitsut eivät kuitenkaan kansan mielestä olleet rikoksia ollenkaan. Myös ns. siveysrikoksissa kansan ja lain näkemys erosivat toisistaan. Paikallisväestö hyväksyi nuorten esiaviollisen seksin, kunhan se voisi johtaa avioliittoon, ja aviottomien äitien moraalia arvioitiin kansan keskuudessa omalla mittapuullaan. Lapsen tuottaneen suhteen laatu ja äidin maine vaikuttivat enemmän kuin itse teko. Lain silmissä esiaviollinen seksi eli salavuoteus oli yksiselitteisesti laitonta. Jos jompikumpi osapuoli tai molemmat olivat tahoillaan naimisissa, oli rikosnimike huoruus, mikä oli myös kansan silmissä tuomittavaa.
Väkivaltaan suhtauduttiin kahtalaisesti, sillä 1600-luvun Savo-Karjalassa verikosto oli vielä kansan keskuudessa hyväksytty tapa sovitella miestapot. Samaan aikaan kuitenkin valtionhallinto pyrki keskittämään vallankäytön itselleen sotajoukkojen ja oikeuslaitoksen myötä, eikä oman käden oikeutta saanut enää jakaa. Tuomio oli sama riippumatta siitä, miksi teko oli tehty. Toisaalta oikeuden edessä voitiin sovitella väkivaltaisiksi äityneitä kiistoja ja hakea näin hyvitystä ja sopua maksamalla sakot tai kärsimällä lainmukainen tuomio.
Rangaistuksia tunnettiin käytännössä kolmenlaisia: rahallisia, ruumiillisia ja häpeärangaistuksia. Vankeutta ei vielä käytetty rangaistuksena, ja vankeudessa pidettiin lähinnä verekseltään kiinni saatuja, jotka odottivat oikeuskäsittelyään. Sakko oli yleisin rangaistus, ja pieniä sakkoja (yl. alle 10 markkaa, joka on pelin rahajärjestelmällä 1 hopeataaleri eli n. kuukauden palkka) jaettiin esim. tienhoitovelvollisuuden rikkomisesta, kirkosta poissaolemisesta, laittomasta viinanmyynnistä tai pienistä lyönneistä eli “kolmen markan mustelmista” (=24 äyriä eli puolikas hopeataaleri). Rikoksen vakavuuden myötä myös sakkosumma kasvoi, vaikka keskiajalta periytyvän lain antamat summat kokivat vuosisatojen aikana melkoisen inflaation. Korkeimman sakon, 40 markkaa (=4 hopeataaleria, 4 kk palkka), saattoi saada esim. pahoinpitelystä, kuolemaan johtaneesta vahingosta tai lainsuojattoman eli rauhattoman piilottelusta.
Sakoista selviytyminen riippui toki henkilön varallisuudesta: rikkaimpien oli mahdollista maksaa niskoittelematta sakot teoistaan, kun taas köyhempien ei ollut varaa maksaa edes pienimpiä sakkoja. Sakot voitiin muuttaa piiskaniskuiksi varallisuuden puutteessa. Joistain moraalittomaan tai huonoon käytökseen liittyvistä rikoksista voitiin tuomita ns. kirkkorangaistukseen eli jalkapuuhun tai häpeäpenkkiin. Esimerkiksi aviottomien lasten äidit ja kirkossa metelöitsijät voitiin tuomita tähän julkiseen häpeärangaistukseen.
Joidenkin rikosten kohdalla rangaistus vaihteli näytön pitävyyden, asianomistajien mielipiteen tai rikoksen toistuvuuden myötä. Esimerkiksi noituudesta voitiin tuomita 40 markan sakkoon, jos syytetty kielsi tekonsa, mutta sille oli riittävästi luotettavia todistajia ja noitakeinoja oli käytetty usein. Samaten huoruudesta eli aviorikoksesta voitiin tuomita 40 markan sakkoon, jos petetty osapuoli ei vaatinut kuolemanrangaistusta. Miestapot voitiin myös sovitella 40 markan sakoilla, jos uhrin sukulaiset eivät vaatineet henkeä hengestä samaan tapaan kuin verikostossa. Raskaimman kuolemantuomion lisäksi muita ruumiillisia rangaistuksia olivat piiskaaminen ja kujanjuoksu. Varkailta saatettiin leikata toinen käsi irti näkyväksi merkiksi rikoksesta. Käytännössä raskaiden rikosten tuomiot lähetettiin aina vahvistettavaksi hovioikeuteen. Vaikka Turun hovioikeuden arkistot ovat pääosin tuhoutuneet, on kuitenkin muuta kautta todettavissa, että hovioikeus muutti kuolemantuomiot monesti kujanjuoksuksi tai sakoiksi.
Sodan keskellä ei ole mahdollista istua käräjiä, sillä kukaan tuomari tai lainlukija ei lähde sissisodan keskelle. Sodan aikana tehdyt rikokset eivät kuitenkaan vanhene, ja kukin voi toivoa saavansa oikeutta sitten, kun on sen aika. Toisaalta sekava tilanne voi houkuttaa ottamaan oikeuden omiin käsiinsä, kun mahdollisuus joutua siitä vastuuseen on pieni.
Maine ja kunnia
Suulliseen viestintään ja henkilökohtaisiin suhteisiin perustuvassa kulttuurissa maine ja kunnia olivat kaikki kaikessa, ja niitä puolustettiin tarvittaessa väkivalloin. Kunniallinen mies ei antanut häneen kohdistetun uhkauksen tai solvauksen mennä ohi, vaan väkivaltainen reaktio kertoi siitä, että lausuttuja sanoja ei hyväksytty. 1600-luvun tappelut liittyvätkin usein kunnianloukkauksiin: joku kyseenalaistaa toisen kunniallisuuden, johon tämä vastaa lyönnillä, ja koko tapahtumaketjua sekä toisen perusteita kunniallisuuden kyseenalaistamiselle käsitellään käräjillä.
Isännän kunnia riippui hänen auktoriteettiasemastaan. Hänellä oli valta johtaa sekä edustaa perhettään ja palveluskuntaansa. Myös isällinen kuritus kuului tähän, mutta liiallinen tai tarpeeton väkivalta ei. Isäntien kunniakäsitystä noudatettiin myös sotilaiden, maattomien ja naimattomien keskuudessa. Kunniallinen mies johti ja oli kuuliainen ylemmilleen. Hän teki työnsä, täytti velvollisuutensa ja huolehti perheestään, oli luotettava ja piti sanansa.
Naisen kunnia taas oli monin tavoin sidottu seksuaalisuuteen. Kunniallinen nainen oli passiivinen ja alistuvainen, ja ehdottoman uskollinen miehelleen ja perheelleen. Asema vaimona ja emäntänä toi myös naiselle valtaa ja mahdollisuuden johtaa kotitaloutta, tai ainakin osaa siitä. Nainen menetti maineensa ja kunniansa ensisijaisesti seksuaalisen käytöksen myötä, vaikka kuten edellä esitettiin, pelkkä esiaviollinen seksi tai avioton lapsi ei aina tarkoittanut kunnian menettämistä paikallisyhteisön silmissä. Jos seurustelu oli tapahtunut sosiaalisesti hyväksytyllä tavalla ja sopivien ihmisten välillä, siitä voitiin myös kunniallisesti irtautua. Lukuisat suhteet, seksuaalinen aktiivisuus, suhde naimisissa olevaan mieheen tai aviorikos taas olivat myös paikallisyhteisön silmissä tuomittavia, ja saattoivat naisen huonoon maineeseen.
Kirjallisuutta
Aalto, Seppo 1996. Kirkko ja kruunu siveellisyyden vartijoina. Seksuaalirikollisuus, esivalta ja yhteisö Porvoon kihlakunnassa 1621–1700. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki.
Karonen, Petri 2014. Pohjoinen suurvalta. Ruotsi ja Suomi 1521–1809. SKS, Helsinki.
Katajala, Kimmo 2005. Suurvallan rajalla. Ihmisiä Ruotsin ajan Karjalassa. SKS, Helsinki.
Letto-Vanamo, Pia (toim.) 1991. Suomen oikeushistorian pääpiirteet. Sukuvallasta moderniin oikeuteen. Jyväskylä, Gummerus.
Matikainen, Olli 2002. Verenperijät. Väkivalta ja yhteisön murros itäisessä Suomessa 1500–1600-luvuilla. SKS, Helsinki.
Miettinen, Tiina 2012. Ihanteista irrallaan. Hämeen maaseudun nainen osana perhettä ja asiakirjoja 1600-luvun alusta 1800-luvun alkuun. Tampere University Press, Tampereen yliopisto. http://urn.fi/urn:isbn:978-951-44-8887-0
Ylikangas, Heikki 1988. Valta ja väkivalta keski- ja uudenajan taitteen Suomessa. WSOY, Helsinki.