2.2 Miesten rahvaanpuku
Housut
Yksinkertaisin ja tyypillisin housumalli ovat kesäkäyttöön tarkoitetut, pitkät suoralahkeiset pellavahousut. Niiden leikkaus on yksinkertainen ja väljä, kaavat koostuvat kahdesta lahjekappaleesta ja vyötärökaistaleesta. Housujen lahkeet ovat siinä määrin lepattavat että ne kannattaa yleensä sitoa joko nyöreillä pohkeen päältä tai sitten koko säären mitalta pidemmillä pauloilla tai säärikääreillä. Tämä housumalli käy sekä ortodokselle että luterilaisille ensisijaisena vaihtoehtona.
Muodikkaampi housumalli, joka on tulossa aikakaudella käyttöön myös luterilaisten maalaisten pariin, ovat polvimittaiset housut. Ne mukailevat vuosisadan yleistä muotipukua, eli ovat melko väljät mutta ei mitenkään valtavan pussittavat, ja päättyvät heti polven alapuolelle josta lahkeet kiristetään kiinni. Housujen materiaali on villakangas, joko kotikutoinen luonnonvärinen sarka tai pyhäpuvun osana myös ulkomainen, värjätty verka. Myös säämiskä tai muu pehmeä nahka on mahdollinen laadukkaiden housujen materiaalina. Polvihousuja käytetään vain luterilaisessa kulttuuripiirissä.
Polvihousujen kanssa käytetään tietenkin sitten pitkiä sukkia. Ne voivat olla puikoilla kudotut, neulakinnastekniikalla valmistetut tai kankaasta ommellut. Pitkät sukat ovat toki hyödylliset lämmikkeenä myös pellavahousujen alla.
Myös villakankaisia mutta pitkälahkeisia housuja todennäköisesti käytettiin: vähintään talvella pitkiä sarkahousuja, joiden malli todennäköisesti mukaili kesäisten pellavahousujen leikkausta: ne voivat tosin olla melko lämpimät kesäsäällä. On myös aivan mahdollista, että ohuemmasta, joustavasta villakankaasta tehdyt istuvampia villakangashousuja on ollut kesäkäytössä. 1500-luvun suomalaisten kirkkomaalausten ja 1600-luvun hollantilaisten maalaisia esittävien maalausten perusteella keskiaikaisen tyyliset istuvat, ellei suorastaan tiukat villahousut ovat maalaisilla käytössä. Tämän lisäksi Venäjällä oli yleisesti sotilaskäytössä suhteellisen istuvia, villakankaisia housuja jotka oli tarkoitettu saappaiden kanssa käytettäviksi, eli tällaiset (esim. Thorsberg-kaavalla tehdyt) keskiaikaiset villahousut ovat varmasti ihan ok maalaisilla.
Miesten takit, mekot ja röijyt
Paidan päälle kuuluu yksi tai useampi päällysvaate. Vaatteiden kerrostaminen on tyypillistä aikakaudella, mutta rahvaan parissa ja kesäsäillä ei tietenkään niin montaa kerrosta ole tarve käyttää.
Luterilaisella puolella päällysvaatetuksen muodikas perusosa on röijy, eli siis kansainvälisen muodin doublet. Se on vyötärösaumallinen lyhythelmainen ja istuvaksi räätälöity takki jonka päällä voidaan tarvittaessa käyttää jotain väljempää päällysvaatteita. Villakankaasta tehty röijy kuuluu vauraan maalaisen pyhäpukuun mutta harvoilla arkipukuun. Ortodoksipuolella sitä ei käytetä.
Yksinkertaisin vaihtoehto miesten päällysvaatteeksi on mekko, eli perinteinen pään yli sujautettava pitkähelmainen väljä päällysvaate, keskiaikaiseen tyyliin: sen käytöstä on mainintoja 1600-luvun Savosta etenkin työvaatteena, ja karjalaisten parissa se on aivan tyypillinen vaate. Mekko voi olla kotikutoista villaa tai pellavaa, ehkä nahkaakin.
Suomessa ainakin luterilaisten parissa käytetty päällysvaate on puolipitkä, suoraleikkauksinen, edestä avattava ja muutamalla napilla (tai vain yhdellä rengassoljella) rinnalta suljettava maalaistakki, joka näkyy esimerkiksi pohjanmaalaista talonpoikaa esittävässä vesivärimaalauksessa.
Jakku on röijyn päällä tai sen sijaan pidettävä, röijyä väljempi ja pitkähelmaisempi takki jonka leikkaus noudattelee aikakauden länsieuroopalaista muotia. Pukututkija Riitta Pylkkänen käyttää miesten vyötärösaumallisesta, 1500-1600-lukujen takista, jonka reiteen tai polveen ulottuva lieve on rypytetty tai patruunalaskostettu vyötäröltä, termiä kurttujakku. Tämä poimutettuhelmainen takki on edellisen vuosisadan saksalaiseen muotiin perustuva, skandinaviassa vielä 1600-luvulla yleinen vaate, jonka yläosa on röijyn tapaan suhteellisen istuva, mutta jonka vyötörösauman alapuolella on hyvin laaja, poimutettu helmakappale.
Ortodoksipuolella oli käytössä melko paljon jakkua muistuttava puolipitkä, laajahelmainen takki: venäjäksi zipun.
Karjalaisten parissa paidan ja mahdollisesti välikerroksena käytettävän mekon tai zipunin päälle kuuluu uloimpana kerroksena kaftaani, eli edestä avattava, hyvin pitkähelmainen venäläistyylinen takki. Se voi olla mekkoa laadukkaampaa, värjättyä kangasta ja siinä voi olla aikakauden itäeurooppalaista sotilasmuotia myötäilevät vaakasuuntaiset nyörikoristeet rinnalla.
Varakkailla ortodokseilla takin hihat voivat olla huomattavan pitkät, jopa polveen ulottuvat, jolloin niissä on kyynärtaipeen kohdalla aukileet, joista kädet saa pujotettua hihan ulkopuolelle.
Myös erilaisia hihattomia päällysvaatteita käytettiin, vaikka varsinainen kansallispuvuista tuttu värikäs liivimuoti onkin myöhempää kehitystä. Luterilaisen puvun osana tunnettiin ainakin erilaiset kylterit, muodikkaat nahkaiset suojaliivit jotka kuuluivat sotilaspukuun mutta joista oli myös siviiliversioita. Lisäksi aivan yksinkertaiset sarkaiset tai vaikkapa lampaanturkiksesta valmistetut yksinkertaiset, pitkähköt liivit ovat lisälämmikkeitä ja työvaatteita sekä luterilaisella ja ortodoksisella puolella.
Miesten päähineet
Suositeltavin päähinemalli maalaisille on kiilamyssy eli klassinen väinämöispipo: neljästä identtisestä kiilasta ommeltu villakankainen patalakki, jonka saumoissa voi olla koristeena eriväristä nauhaa. Tämä käy sekä luterilaisille että ortodokseilla.
Samoin yleiskäyttöinen ja suositeltava päähinen on kukkeli eli pellavakankainen hartiahuppu: siis keskiajalta tuttu päähinemalli, joka säilyi ennen kaikkea metsämiesten päähineenä (suojaamaan itikoilta esimerkiksi!) Karjalassa 1800-luvulle asti mutta jonka käytöstä on luterilaisiltakin alueilta tietoja.
Lisäksi pyöreäkupuiset tai kartiomaiset “tonttulakkimalliset” turkisreunaiset myssyt ovat erinomaisia etenkin ortodokseille, mutta ne käyvät myös luterilaisille.
Erilaiset neulotut pipot ja myssyt käyvät myös hyvin kaikille. Läntisen muodin mukainen leveälierinen huopahattu on mahdollinen hieman vauraammalle luterilaiselle talonpojalle.
