Aseet
Aseiden proppauksesta
Pelinjohto voi lainata aseita kaikille niille pelaajille, joiden hahmolta aseen kantoa edellytetään! Voit varmistaa pelinjohtajaltasi tarvitseeko hahmosi asetta, ja jos tarvitsee, niin minkälaisen saat halutessasi lainaan. On toki aivan sallittua tuoda peliin käyttöönsä hahmolle sopiva ase tai aseita. Niiden pitää kuitenkin täyttää alla olevat historiallisuus- ja turvallisuusvaatimukset.
Aseet ovat pelissä “teräsaseita”, siis aidoista materiaaleista tehtyjä replikoita, jotka kelpaavat hidastettuun taisteluun. Mitään muovisia aseita ei pelissä käytetä, poislukien nuolien pehmusteet. Kaikkien lähitaisteluaseiden tulee olla historianelävöitystaisteluun soveltuvia eli turvallisen painoisia, tylsiä ja kestäviä. Tarkemmin sanottuna:
Turvallisen painoinen: asetta jaksaa käyttää kontrolloidusti ja sen kykenee pysäyttämään. Ase on käyttötapaan nähden sopivan kevyesti valmistettu, yleensä ottaen tarkka historiallisuus takaa myös kohtuullisen painon. Aseen painotus mahdollistaa aseen kontrolloinnin: jotkut lyömäaseet kuten esimerkiksi isot nuijat ja varstat ovat painotukseltaan sellaisia, että niitä ei voi turvallisesti käyttää elävöitystaistelussa.
Tylsä ja tylppä: aseessa ei ole mitään leikkaavia teriä, miekkojen ja muiden teräaseiden terän kuuluu siis olla täysin tylsäksi valmistettu, ei vain tylsytetty. Terässä ei saa olla tuntuvia koloja. Samoin kaikkien pistoaseiden kärjen tulee olla selkeän tylppä (pallopäinen, pyöreä tai sivuun käännetty). Keihäissä edellytetään “pallopää” mallia tai muuten selkeän tylpistettyä kärkeä. Pistomiekkojen kanssa tulee olla erityisen tarkka, kovin kärkevät rapiirit eivät sovi peliin ilman kärjen tulppausta.
Kestävä: ase ei lyödessä hajoa vaarallisesti, vaan sen materiaali on tarkoituksemukaisen kestävää. Kaikki historianelävöitystaisteluun tehdyt aseet ovat varmastikin riittävän kestäviä. Pelissä ei ole tarkoitus hutkia aseilla edes niitä toisiaan vasten, mutta varmuuden vuoksi on hyvä että mikään miekka ei helähdä pikku kolhusta katki. Esimerkiksi koristemiekat eivät ole yleensä riittävän kestäviä. Samoin nuolten suhteen tulee kiinnittää huomiota siihen että ne eivät ole herkästi katkeavia eikä niiden kärki hajoa tai taitu syrjään käytössä.
Aseiden tulee malliltaan sopia historialliseen viitekehykseen. Kohtuullisessa määrin “vanhanaikaiset” (esim. edellisen vuosisadan) aseet voivat joidenkin asetyyppien suhteen olla kelvollisia peliin, tippaakaan turhan modernit yleensä eivät.
AseET Historiallisessa Kontekstissa
Pelissä käsillä olevalla tilanteessa monella hahmolla voi olla ase ja osan edellytetäänkin sitä kantavan. Ammattisotilailla ja nostoväen sotilailla on kaikilla aseet, pääosin sota-aseet. Muilla hahmoilla voi olla aseita kannossa tai piilossa tilanteesta riippuen. Lähtökohtaisesti vain miespuoliset hahmot kantavat aseita. Naiset kuitenkin saattavat osata käyttää niitä.
Kaikki aseet eivät ole sotilasaseita. Maalaiset saattoivat omistaa karhukeihäitä, rihlapyssyjä ja teräsvarsijousia jotka olivat ihan yhtä tappavia kuin sota-aseetkin mutta ne nähdään ennenkaikkea siviilielämän työkaluina. Aseenomistuksen rajoituksia ei Ruotsin valtakunnassa ollut, ainakaan samassa mielessä kuin nykyään ajatellaan: maalaisetkin saattoivat omistaa sota-aseita, joskin harvemmalla oli niille mitään käyttöä. Aseen kanto oli maaseudulla suhteellisen vapaata, kaupungeissa säänneltyä, ja riippuvaista tilanteesta. Herrasmiesten oletettiin kantavan aina asetta, rahvaan mies sota-aseen kanssa ilman hyvää syytä oli yleensä huolestuttava merkki. Rajaseuduilla ja levottomina aikoina aseenkanto oli yleisempää.
Monessa yhteydessä säädynmukaisen aseen katsottiin kuuluvan pukuun. Aseen kantamista keskeisempi asia oli aseen esille vetäminen: se saattoi monessa tilanteessa olla itsessään ankaran tuomion arvoinen teko, riippumatta siitä mitä aseella oli tehty. Tärkeämpää kuin aseiden tappavuuden kontrollointi on niiden säädynmukaisuuden noudattaminen: herrasmiehet kantavat herrasmiesten aseita, eikä rahvaan miehelle ole ylellisyyssäännösten nojalla sopivaa ostaa tai kantaa aatelissäädyn mukaista muotimiekkaa vaikka varaa siihen olisi. Ylellisyys- ja säädynmukaisuussääntöjä kyllä rikottiin kaiken aikaa.
Sotilasaseet jakautuvat pää- eli yläaseisiin ja sivu- eli ala-aseisiin. Pääase on ensisijaisesti käytettävä ase joka on usein hyvin tarkasti määritelty, ja joka määrittelee sotilaan tehtävän osana yksikköä, osana taistelutaktiikkaa. Sivuase on sitten vara-ase, henkilökohtainen puolustusväline. Pääaseita ovat ratsuväellä vaihtoehtoisesti pistoolipari tai arkebuusi. Jalkaväen pääaseet ovat musketti tai piikki eli hyvin pitkä keihäs. Se, mikä pääase sotilaalla on, määrittelee hänen “tyyppinsä”. Ratsuväen sotilaat ovat siis joko suoraan päälle ryntääviä pistoleereja tai tukena käytettäviä arkebuseereja: ja jalkaväen sotilaat ovat joko musketöörejä tai pikenöörejä.
Ala-aseita ovat ennen kaikkea erilaiset miekat. Kirveet, veitset ja nuijat eivät ole määräysten mukaisia ala-aseita Ruotsin armeijassa, mikä ei tarkoita etteiko niitä käytetty.
Ratsuväki hankki ja kustansi itse kaikkia aseensa, jalkaväki saa pääaseen kruunulta ja kustansi itse sivuaseensa. Tämä järjestely ei toiminut Kolmikymmenvuotisen sodan aikaan kovinkaan hyvin, ja myös lisääntyneet vaatimukset yhtenäisestä sotavarustuksesta johtivat siihen että kruunu päätyi hankkimaan keskitetysti myös osan niistä aseista joiden hankkiminen kuuluisi miehistölle ja pakkomyi nämä sitten heille.
Edelläoleva pätee siis vakinaiseen sotaväkeen. Nostoväki, jota Ruptuurisodassa pitkälti käytettiin, oli sitten vaihtelevammin aseistettu. Kajaanin vapaaherrakunnan puolivakinainen nostoväki oli 1650-luvulla aseistettu teräskaarisilla varsijousilla ja keihäillä. Kun Ruptuurisodan alussa tehtiin laaja nostoväenotto, miesten odetettiin tuovan mukanaan aseistusta jos sellaista oli saatavilla, ja moni lähtikin sotaan oman varsijousen, rihlapyssyn tai karhukeihään kanssa. Kruunun suunnitelmissa oli kuitenkin aseistaa koko nostoväki yhtenäisillä sotilasaseilla ja siinä onnistuttiinkin suhteellisen kattavasti ensimmäisen sotakesän aikana. Pääosin nostoväki sai aseistuksekseen musketteja, mutta Suomeen laivattiin Ruotsista ja Baltiasta myös piikkejä ja muita aseita. Piikkejä ei kuitenkaan ilmeisesti pahemmin jaettu miehistölle, ehkä koska niiden käyttö vaati pitkällista harjoittelua ja niiden teho ei muutenkaan ollut suomalaisessa metsämaastossa niin suuri.
Pelissä tosin joudutaan venyttämään sen verran historiaa, että meidän nostoväkemme on ennen kaikkea aseistettu piikeillä, koska musketteja ei voi kenelle tahansa antaa käteen…
Pitkät aseet
1600-luvun sodankäynnissä on yksi varsiase ylitse muiden: piikki, eli pitkä (neljästä kuuteen metriin) keihäs. Useimmissa eurooppalaisissa armeijoissa noin puolet jalkaväestä oli aseistettu piikillä, joka oli ennen kaikkea ratsuväkeä vastaan tarkoitettua ase. Toki piikkiosaston taistelivat myös keskenään. Vuosisadan toiselle puoliskolle tultaessa piikin merkitys on vähentynyt ja monet armeijat, Ruotsi etunenässä, ovat lisänneet musketöörien määrää pikenööreihin nähden. Venäjällä piikki ei ole kovin yleinen sotilasase.
Erikseen on sitten tavallinen parimetrinen keihäs, jota käytetään siviilien parissa suurriistanmetsästykseen. Sotaväessä käytetään termiä puolipiikki yleensä kaksipäisestä ja raudoituksin varustetusta keihäästä, joka ei suuremmin eroa metsästyskeihäästä. Tämä on laivastossa, rynnäköissä ja juoksuhautataisteluissa pitkän piikin korvaava ase.
Muitakin salkoaseita on edelleen käytössä: Ruotsin armeijassa käytetyt partisaanit ja hilparit ovat ennen kaikkea upseerien ja aliupseerien arvomerkkejä. Jossain määrin näitä aseita on myös vartiomiesten ja henkivartijoiden käytössä, mutta varsinaisia miehistöaseita ne eivät siis ole. Venäjällä on käytössä lyhytvartinen pertuska (bardiche) joka on muskettiampujen ampumatuen virkaa toimittava kakkosase. Käkisalmen läänistä on tietoa kulkukauppiaista, jotka 1650-luvulla kaupustelivat rahvaalle “vanhoja pertuskoja”, mihin käyttöön, sitä voi vain arvailla.
Pelissä tullaan näkemään paljon piikkejä ja keihäitä, ja pelinjohto järjestää ne lainaan pelaajille.
Lyhyet aseet
Erilaisia miekkatyyppejä oli 1600-luvulla käytössä hirmuinen määrä: näitä on myöhemmin kategorisoitu suurella tarmolla, aikakauden ihmiset tuskin miettivät niin tarkkaan luokitteluja.
Sotaväen sivuaseina olivat suosittuja värjat, erilaiset sekä pistämiseen että lyömiseen sopivat noin metrin mittaiset miekat joissa oli suhteellisen yksinkertaiset kädensuojukset. Esimerkkejä tästä tyypistä 1630-luvulla käyttöön tulleet ns. ruotsalais-hollantilaiset värjat (Ruotsin armeijan ensimmäinen standardoitu miekkatyyppi) sekä 1650-luvulla muodikkaat valloonimiekat. Jalkaväessä ja laivastossa käytettiin paljon tussakkeja, lyhyitä ja yksiteräisiä lyömämiekkoja. Ratsuväki käytti myös korikahvaisia lyömämiekkoja ja joskus sapeleitakin, ja Venäjällä sapeli oli sekä ratsuväen että jalkaväen pääasiallinen sivuase.
Säätyläiset ja kaupunkilaiset -siviilit- kantoivat usein erilaisia pukumiekkoja, yleensä kapeateräisiä pistomiekkoja. Muoti oli 1650-luvulla siirtymässä pitkistä ja monimutkaisilla kahvasuojuksilla varustetuista rapiireista kevyempiin ns. pieniin miekkoihin päin, molempia tyyppejä käytettiin samanaikaisesti. Köyhemmän väen itsepuolustusaseita niin kaupungissa kuin maaseudullakin olivat erilaiset taisteluveitset. Keskieurooppalaisissa kuvalähteissä näkyy vielä 1630-luvulla messereitä maalaisilla.
Jousiaseet
Jousi on lähes kadonnut eurooppalaisilta sotakentiltä. Idempänä ratsujousi kuuluu edelleen melko usein ratsuväen aseistukseen, mutta on muuttumassa lähinnä seremonialliseksi aseeksi.
Metsästysaseena jousta käytettiin 1600-luvulla edelleen paljon Suomen alueella. Teräskaarinen varsijousi oli teholtaan ruutiaseisiin verrattava ja melko arvokas, ammattilaisen valmistama peli: se sopi hyvin myös sissisodankäyntiin ja sitä todennäköisesti käytettiin vielä Ruptuurisodassa aitona sota-aseena. Puukaariset varsijouset olivat sitten keveämpiä, kotona valmistettavia pienriista-aseita. Käsijousiakin käytettiin metsästykseen vielä ainakin Suomen syrjäseuduilla ja lappalaisten parissa: ne esiintyvät silloin tällöin aikakauden kuvissa jopa suomalaisten sotilaiden käsissä, mutta on usein mahdotonta sanoa onko kyseessä realistinen esitys vaiko symbolinen ase, käsijousi kun kuitenkin aikakauden kuvakielessä pakanan tai villimiehen tunnusesine.
Pelissä jousien käyttö taisteluaseina on mahdollista jos niillä ammutaan pehmustettuja nuolia kevyillä lähtönopeuksilla ja eritystä varovaisuutta noudatten. Pehmustettujen nuolten kärkien pitää vastata ns. Sotahuuto-standardia, joskin siitä poiketen edellytetään että niiden ulkopinta on kangasta tai huomaamattoman väristä kangasteippiä, EI paljasta vaahto- tai solumuovia tai jeesusteippiä! Jousien tulee olla suhteellisen kevyitä (noin 25 paunaa) tai niiden veto tulee rajoittaa tähän tehoon. Varsijousissa noin 50 paunaa on hyvä ohjearvo, mutta paunamääriin tuijottamisen sijaan painotamme käyttäjän tilannetajua ja etukäteistestausta. Nuolen osuma ei saa tuntua epämukavan kovalta lähietäisyydeltäkään, vaikka lähietäisyydeltä ei siis ole tarkoitus ampua. Jousiin liittyy paljon turvallisuusriskejä (nuolta ei voi hidastaa!) joten jokainen peliin tulevat taistelukäyttöön tarkoitettu jousi testataan tapauskohtaisesti ja jousenkäyttäjien kanssa katsotaan turvallisuusproseduurit läpi yhdessä ennenkuin yhtäkään jousta päästetään peliin.
On myös mahdollista kantaa pelissä jousta vain proppina, ilman että sitä käyttää taistelukäyttöön. Silloinkaan ei tule kantaa teräviä nuolia mukana.
Tuliaseet
Sotaväki oli pääosin aseistettu tuliaseilla. Jalkaväen käytössä olivat musketit, hyvin pitkäpiippuiset ja suurikaliiperiset rihlaamattomat tuliaseet joita käytettiin yleensä tuen kanssa. Ratsuväki käytti pistooleja ja muskettia lyhyempiä ja pienikaliiperisempia arkebuuseja (karbiineja). Sotilasaseet olivat vain harvoin rihlattuja, sen sijaan metsästysaseina tarkat rihlapyssyt eli kiväärit olivat tyypillisiä. Suomessakin ne olivat jo tavallisen kansan saatavilla.
Lukkomekanismeista 1650-luvulla olivat käytössä “kaikki”: lunttulukko eli kytevällä narulla toimiva sytytysmekanismi oli edelleen yleisin jalkaväen musketeissa, uudempi piilukko oli tulossa sen rinnalle. Pohjoismaisissa metsästysaseissa suosittiin sieppolukkoa eli primitiivistä piilukkoa. Ratsuväen pistooleissa ja hienoissa metsästysaseissa oli edelleen käytössä vanha, monimutkainen, kallis ja toimintavarma rataslukko, joskin piilukko oli syrjäyttämässä senkin.
Pelissä tulee olemaan ainakin useita musketteja, joita propataan toimivilla ja luvanvaraisilla replikoilla. Niitä käyttävät ja kantavat vain aseluvan haltijat, ja niiden käytöstä (kevyen latauksen paukkulaukauksista) on tulossa erillinen turvallisuusohjeistus ampujille. Jos haluat tuoda peliin jonkin toimimattoman tuliasereplikan, se on tapauskohtaisesti mahdollista – kysy etukäteen. Jotkut matkamuistoreplikapistoolit voivat olla aikakauteen sopivia ja jopa suhteellisen aidontuntuisia, mutta useimmille hahmoille kalliin pistoolin kanniskeleminen pelissä ei kyllä sovi.
Kantolaitteet
Pelissä monet hahmot liikkuvat koko pelissä tarvittava varustus mukanaan useiden kilometrien matkoja, joten kantolaitteet ovat tärkeitä varusteita. Esittelemme tässä erilaisia historiallisia kantoratkaisuja sekä vinkkejä niiden toteuttamiseen peliä varten.
Säkit
Tavallinen säkki on tietenkin yksinkertaisin kantoväline: se ei toki ole erityisen ergonominen pidemmän päälle ja sen kantaminen samalla kun yrittää esimerkiksi pitää asetta käsissään on hankalaa. Säkin voi ommella itse sopivan tukevasta pellavakankaasta, toki puuvillakangaskin käy paremman puutteessa. Nykyään säkkikankaan nimellä kulkeva harva juuttikangas ei ole erityisen hyvä materiaali mihinkään tosikäyttöön, funktionaalinen säkkikangas on farkku- ja purjekankaan tyyppistä, tiheää ja kestävää. Armeijaylijäämäliikkeistä voi joskus löytää vanhoja postisäkkejä jotka ovat kunnon kamaa.
Haarasäkki, eli pitkänomainen kaksipäinen säkki on astetta käyttäjäystävällisempi vempain tavaran kantamiseen.
Reput, rinkat ja kontit
Yksinkertaisia säkkireppuja (snapsack) oli jo sotilaskäytössä 1600-luvulla. Simppeleimmillään tämä on pitkänomainen säkki, jonka pohjaan kiinnitetty naru sulkee säkin suun ja toimii samalla olkahihnana. Säkkireppuja oli sekä kankaisia että nahkaisia, yhdellä tai kahdella olkahihnalla varustettu malleja. Myöhempi venäläinen sotilasreppu veshmeshok on yksi versio tästä, ja jotkut veshmeshokit (kaikkein yksinkertaisimmat versiot) ovat mahdollisia peliinkin. Säkkirepun tekee toki helposti myös itse.
- Säkkireppuohjeita (tsekiksi, hyvät kuvat)
Jäykät, muotoon ommellut ja sivutaskuja sisältävät reput ovat myöhempää kehitystä joten sellaiset eivät peliin lähtökohtaisesti sovi. Satulareput ja rinkat ovat samoin myöhempien aikakausien keksintöjä, mutta rinkan edeltäjä eli rinkkakehikko käy hyvin peliin. Kyseessä on yleisimmin ylösalaisin käännetyn U-kirjaimen muotoon taivutettu ja muutamalla poikkipuulla jäykistetty riuku, johon varsinainen taakka (esimerkiksi säkki, kääritty huopa jne) sidotaan kiinni. Rinkkakehikko toimii kiinnityspisteenä halutulle määrälle olka- ja lannevöitä ja jäykistää taakan paikalleen.
Tuohikontti on tietenkin upean kansallisromanttinen kantoratkaisu. Myös selkäkorit, eli repun hihnoilla varustetut pajukorit käyvät peliin, niihin ainakin saa paljon tavaraa mutta kokemuksen perusteella mitkään jäykästä, kovasta materiaalista tehdät kantolaitteet eivät pidemmän päälle ole mukavia kantaa jos niissä on paljon painoa.
Laukut
Yksinkertaiset läpälliset olkalaukut ovat käteviä pienten tavaramäärien kuljetukseen. 1600-luvulla oli käytössä sekä hyvin yksinkertaisia kankaisia olkalaukkuja (englanniksi haversack eli siis kaurapussi) että nahasta tehtyjä tukevampia metsästyslaukkuja. Kankaisen olkalaukun tekeminen on hyvin helppoa.
Yöpymisvälineet
Kaikkien tulee ottaa itselleen mukaan yöpymisvälineet, ja vaikka joillekin hahmoille järjestyy sisämajoitus molemmiksi tai toiseksi yöksi, ei sisälläkään ole välttämättä paljoa ulkoilmaa lämpimämpää joten on järkevää että jokainen varustautuu kamppeilla joilla pystyisi tarvittaessa nukkumaan myös teltassa. Sisämajoitukseen ei kaikissa tapauksissa kuulu patjoja, ainakaan pehmeitä sellaisia.
Yöpymisvälineiden tulee olla historiallisia kuten muidenkin varusteiden. Kunnon isokokoinen villahuopa on yökamppeiden peruslähtökohta ja muutamaa huopaa enempää ei periaatteessa tarvitsekaan. Ihan vain yhden huovan kanssa voi toki tulla kylmä, riippuen toki huovan koosta ja käyttäjän kestokyvystä. Lämmöneristeeksi ja pehmikkeeksi selän alle voi ottaa mukaan eläinten taljoja. Toki myös kaikenlaiset ryijyt, rekipeitteet ja muut perinteiset vuodevaatteet käyvät.
Pitkältä sivultaan rullalle kääritty huopa on mahdollista solmia narunpätkällä “donitsiksi” eli vartalon ympärillä kuljetettavaksi pötköksi, jolloin se ei tarvitse erillistä kantolaitetta. Itse asiassa tämä huopakäärö voi jopa toimia kantolaitteena muille tavaroille, esimerkiksi varavaatteita voi kääriä sen sisällä kuljetettavaksi.
Ruokailuvälineet
Lusikat ja veitset
1600-luvulla kaikilla oletettiin olevan mukanaan tiettyjä ruokailuvälineitä, esimekiksi lusikka ja veitsi. Henkilökohtaiset ruokailuvälineet heijastivat kantajansa asemaa ja varallisuutta ja niissä oli usein henkilökohtaisia merkintöjä tai koristeita kuten puumerkkejä tai muita tunnuksia. 1600-luvun lusikkamalli on lyhytvartinen ja leveäpesäinen, taskuun sopiva malli ja aina mukana. Rahvaalla lusikka oli puusta tehty ja puumerkillä omistajalleen kuuluvaksi merkitty. Rikkailla kaupunkilaisilla ja säätyläisillä lusikat olivat myös kalliimmista materiaaleista valmistettuja, kuten tinalusikoita ja ylhäisaatelilla jopa ylenpalttisen arvokkaita kultalusikoita. Varakkailla oli arvokkaille lusikoilleen myös nahkaisia suojuksia, joissa niitä pystyi kuljettamaan. Rahvas saattoi käyttää ruokailuveitsenä muutenkin työkalukäytössä ollutta veistä tai erikseen ruokailuun varattua veistä. Varakkaammilla ruokailuveitsiä saattoi olla yksi tai useampi ja niille oli nahkaiset tupet, joissa saattoi olla samassa setissä useita erilaisia ruokailuväineitä, kuten erikokoisia veitsiä, ruokailupiikkejä ja haarukoita.
Pelissä kaikilla pelaajilla tulee olla oma lusikka ja oma veitsi ja ne on hyvä merkitä.
Ruokailuastiat
Ruotsin jalkaväessä ja laivastossa käytettiin miehistön yhteisiä suuria puisia ruokakulhoja, joista useampi sotilas lusikoi ruokaa suuhunsa. Nostoväessä oltiin liikkeellä pitkälti omin varustein ja omin eväin, joten kaikilla saattoi periaatteessa olla omat astiat. Rahvaan astiat olivat puisia tai varakkaammilla oli tinaisia. Maalatut ja lasitetut astiat olivat tuontitavaraa ja siten vain varakkaille sopivia. Eksoottinen posliini oli vain aivan äveriäimpien käyttöön, eikä sitä välttämättä ollut lainkaan koko Ruotsin valtakunnassa, vaikka Hollannissa äveriäillä kauppakomppanioilla sitä jo oli.
Pelissä kaikilla pelaajilla tulee olla vähintään yksi oma ruoka-astia ja se on hyvä merkitä.
Juoma-astiat
Rahvaan juoma-astiat olivat pääsääntöisesti puuta. Esimerkiksi haarikat ja puutuopit sopivat hyvin peliin, myös kuksa käy. Puutuoppia kalliimpi, mutta useille hahmoille pelissä mahdollinen on tinatuoppi kannella tai ilman. Hienot keraamiset tai kivitavara-astiat ovat raskaita ja arvokkaita, eikä monikaan hahmo kanniskelisi tällaista mukanaan pelin tilanteessa. Samoin lasiastiat ovat turhan fiinejä ja särkyviä peliin.
Juomaa kuljetettiin erilaisissa nassakoissa ja pulloissa. Rahvaalle sopivia ovat mm. puiset pullot ja nahkaleilit. Jonkinlainen vesipullo on hyödyllistä olla muokana metsässä liikkuessa. Myös keraaminen pullo käy. Lasipullot olivat 1600-luvulla käytössä, mutta ne olivat malliltaan hyvin erilaisia kuin modernit lasipullot ja maaseudulla lasipullo olisi ollut harvinaisempi näky.
Pelissä kaikilla pelaajilla tulee olla vähintään yksi oma juoma-astia ja se on hyvä nimikoida. Valinnaisena mukana voi olla myös oma juomapullo.
Ruokailuliinat
Käsien ja suupielien pyyhkimiseen sopivat pellavaliinat olivat 1600-luvulla käytössä ainakin Alankomaissa äveriäissä pöydissä. Jonkinlainen kangastilkku on kuitenkin hyvä olla jokailsella pelaajalla mukana. Tähän käy naishahmoilla myös esiliinan kulma ja kaikilla hahmoilla erilliset värjäämättömät ja kuvioimattomat pellavaliinat. Ruokaa voi myös kääriä evääksi puhtaaseen pellavaliinaan.