HUOM! Tämä on liveroolipelin tarpeisiin kirjoitettu yleisesitys peliin ja sen hahmoihin liittyvistä teemoista. Monimutkaisia ilmiöitä on jouduttu yksinkertaistamaan välillä rankastikin.
- Luterilainen maailmankuva ja tasapainon ideaali
- Oppinut luterilaisuus ja sen viholliset
- Luterilainen kansanusko
Luterilainen maailmankuva ja tasapainon ideaali
Yliluonnollisen ja luonnollisen raja ei 1600-luvulla kulkenut samassa kohdassa kuin nykyään. Aikalaisten, niin oppineiden kuin maallikoiden, mielestä sekä Jumalasta että Paholaisesta lähtevät voimat, henget, enteet ja näyt olivat todellisia ja niillä oli valta vaikuttaa maailmaan. Tieteellinen vallankumous otti ensiaskeliaan, mutta kansan keskuudessa uskottaisiin henkiin, aaveisiin, vainajiin ja sanan mahtiin vielä muutaman sata vuotta. Oppineet selittivät 1600-luvulla nämä näyt ja kokemukset paholaisen aikaansaannoksiksi, ja virallinen kristillisyys alkoi entisestään korostaa hyvän ja pahan taistelua maailmassa.
1600-luvun ideaalimaailma oli tasapainoinen niin pienessä kuin suuressa mittakaavassa. Oppineen lääketieteen mukaan ihminen oli terve, kun hänen kehonnesteensä olivat tasapainossa, ja yhteiskunta pysyi järjestyksessä, kun jokainen pysyi omalla, ennalta määrätyllä paikallaan. Kuningas oli luotu hallitsemaan, papit rukoilemaan, kauppiaat käymään kauppaa, sotilaat sotimaan ja talonpojat viljelemään. Mies oli vaimonsa pää ja lapset sekä palveluskunta molemmille alisteisia. Syklinen maailmankuva piti yllä tasapainon ideaalia: vuodenajat toistuivat toistensa kaltaisina, maataloustyöt tehtiin aina samaan aikaan, pyhäpäivät rytmittivät arkea ja ihmiselämäkin soljui ideaalitilanteessa lapsuudesta nuoruuden kautta aikuisuuteen, avioliittoon, lastensaantiin, vanhuuteen ja kuolemaan.
Yhteiskunta ei kuitenkaan ollut staattinen tai tasa-arvoinen, vaan omasta yhteiskunnallisesta lokerosta oli mahdollisuus tietyissä rajoissa nousta tai pudota. Rikkaimmat talonpojat saattoivat lähettää poikansa kaupunkiin opiskelemaan papiksi tai kauppiaan oppiin. Hyvillä palveluspaikoilla ja naimakaupoilla saattoi niin mies kuin nainenkin saada omaisuutta ja valtaa. 1600-luvun jatkuvan sodankäynnin myötä verotus oli ankaraa, ja moni talo julistettiin autioksi eli veronmaksukyvyttömäksi, jos kruunun saatavat jäivät kolmelta vuodelta maksamatta. Autiotalon saattoi ottaa uudestaan viljelyyn, mikä mahdollisti niille, jotka eivät olleet esikoispoikia, nousun maata omistavaan luokkaan.
Omaisuudesta riippumatta vuoden tulo oli aina arvaamatonta, ja huono sato merkitsi etenkin köyhille kuolemaa. Koettelemukset, kuten nälänhätä, sodat ja onnettomuudet, nähtiin 1600-luvulla kollektiivisina rangaistuksina, joilla Jumala rankaisi koko yhteisöä sen yhdenkin jäsenen synneistä, ja luterilainen puhdasoppisuus entisestään korosti Jumalan vanhatestamentillista luonnetta rankaisijana. Kollektiivisen rangaistuksen pelossa kunniallinen ja kristillinen elämä oli ainakin valtaapitävien mielessä koko yhteisön vastuulla, ja vääriin tekoihin sekä syntiseen elämään puuttumisen nähtiin periaatteessa olevan jokaisen kristityn velvollisuus.
Tasapainon ideaali ulottui uuden ajan alun maailmankuvassa myös koko universumiin. Ideaalitilanteessa Maa ja muut planeetat kiersivät omilla radoillaan ja päivä sekä vuosi vaihtuivat luonnollisen järjestyksen mukaan. 1600-luvun ajattelussa maailma oli suljettu järjestelmä, jossa kaikki vaikutti kaikkeen. Mikro- ja makrokosmoksen ajateltiin olevan yhtä, sisältävän toisensa, kuvastavan toisiaan ja vaikuttavan toisiinsa.
Tällaisessa maailmankuvassa tähdillä ja muilla taivaankappaleilla oli merkittävä rooli: koska ne kuvastivat koko maailmaa, taivaankappaleiden liikkeistä voitiin päätellä maailman tapahtumia ja esimerkiksi vastasyntyneen elämänkaarta. Poikkeukselliset taivaankannen liikkeet ennustivat myös poikkeusoloja maan päällä. Oppineilla ja maallikoilla oli erilaisia käsityksiä siitä, miten taivaankappaleiden liikkeet liittyvät näkyvään maailmaan, mutta tätä yhteyttä pidettiin todellisena ja merkittävänä.
Noin puoli vuotta ennen pelin tapahtumia, vuoden 1656 pitkäperjantaina, nähtiin Itä-Suomen taivaan yllä poikkeuksellisen kirkas pyrstötähti. Uskomus siitä, että pyrstötähti tuo onnettomuuksia, on elänyt vuosisatoja aina teolliseen aikaan asti. Pyrstötähden ajankohta on myös merkityksellinen: pitkäperjantaina Jeesus surmattiin, ja ennen kolmannen päivän ylösnousemusta tämän ja tuonpuoleisen rajan ajateltiin olevan joka vuosi auki. Paholaisilla ja noidilla oli valta mellastaa maailmassa Vapahtajan poissa ollessa, ja pääsiäisen aikaan sekä suojauduttiin pahalta että yritettiin ennustaa tulevaa. Pitkänperjantain pyrstötähti ennusti aikalaisten mielessä sotaa ja kuolemaa, ja kesäkuun alussa venäläiset hyökkäsivätkin.
Oppinut luterilaisuus ja sen viholliset
Pirut ilmass’ ja perkeleet
Pankoon paksult’ kuin sääksee,
Kylle Jesus meitä varjelee,
Ja paulat poijes syöksee.
He ympär’ käyvät,
Kuin jalopeurat,
Aikoivat aina
Meit’ alas painaa;
Vaan Herra heitä estää.
(Vanhan virsikirjan virsi 52., nyk. Jumala ompi linnamme: http://koraali.fi/1701/052.html )
1600-luku oli luterilaisen puhdasoppisuuden kultakautta Ruotsissa. Vaikka luterilainen kirkko oli eronnut katolisuudesta jo 1500-luvun alussa ja reformaatio oli tuotu Ruotsiin pian sen jälkeen, oli henkinen muutos hidasta. Ruotsin kääntyminen luterilaisuuteen ei sekään ollut itsestään selvä tai suoraviivainen prosessi. 1500-luvun lopun kuninkaalliset suhteet katoliseen Puolaan lievensivät virallista puhdasoppisuutta ja katolisen uskon harjoittaminenkin sallittiin. Ruotsia hallitsi hetkellisesti myös katolinen prinssi Sigismund, Juhana III:n ja Katariina Jagellonican poika, joka nimitti tukijoitaan merkittäviin virkoihin. Juhanan veli, Kaarle-herttua, nousi veljenpoikaansa vastaan sekä luterilaisuuden puolustajaksi, mikä johti sisällissotaan ja Puolan-suhteiden katkaisemiseen.
Kuninkaaksi nousseen Kaarlen poika, Kustaa II Adolf eli ”Pohjolan leijona”, johti Ruotsin 30-vuotiseen sotaan vuonna 1630, pelistä 26 vuotta taaksepäin. Ruotsi nähtiin koko Euroopassa luterilaisuuden vankkumattomana puolustajana, mutta uskonsotaa ei ole vielä voitettu: noin kaksi vuotta ennen pelin tapahtumia, kesäkuussa 1654, Pohjolan leijonan tytär, kuningatar Kristiina, luopui kruunustaan. Hän on peliä edeltävänä vuonna kääntynyt virallisesti katoliseksi ja muuttanut Roomaan.
Virallista luterilaisuutta rakennettiin suhteessa muihin kristinuskon suuntauksiin, erityisesti katolisuuteen ja ortodoksisuuteen, sekä myös muihin uskontoihin ja uskomuksiin. 1600-luvun puhdasoppisuudessa vastakkainasettelu ja eroavaisuuksien etsiminen korostui entisestään, mitä myös hyödynnettiin sotapropagandassa. Jo Martti Luther oli kritisoinut katolisen kirkon anekauppaa, pyhimysoppia ja ”ulkokultaisuutta”, joten luterilainen kirkko korosti pelastusta henkilökohtaisen uskonratkaisun kautta. Tärkeää eivät olleet hienot esineet, kuvainpalvonta tai rituaalit, vaan ainoastaan usko Jeesukseen vapahtajana sekä syntien anteeksiantajana. Sielun pelastus oli mahdollista vain uskon ja sitä kautta saatavan armon ansiosta, sillä ihminen oli syntinen, eikä voinut tekojensa avulla saavuttaa pelastusta.
Tieto ja opetus tulivat reformoidussa kirkossa tärkeiksi. Vaikka jo katolisena keskiaikana jumalanpalveluksissa oli saarnattu kansankielellä, luterilaisuus perustui kansankielisyydelle. Keskiajan katolisuudessa latinankielisiä sanoja oli pidetty pyhinä ja maagisina, mutta luterilaisuudessa sanojen sisältö ja ymmärtäminen koettiin niiden muotoa tärkeämmäksi. Tämä johti latinan vähentymiseen, vaikka se säilyi edelleen oppineiden kielenä, sekä Raamatun, Katekismuksen ja muun hengellisen kirjallisuuden kääntämiseen sekä tuottamiseen suomeksi. Jokaisen kunnon kristityn tuli osata kristinuskon peruskappaleet, kuten kymmenen käskyä, uskontunnustus ja Isä meidän -rukous:
Huom! Tätä ei ole kenenkään pakko opetella peliä varten: sitä ei kysytä eikä sen osaamista vaadita. Tämä versio on vuodelta 1642.
Isä meidän joca olet taiwais .
Pyhitetty olcon sinun nimes .
Lähestykön sinun waldacundas .
Olcon sinun tahtos nijn maasa cuin taiwais .
Anna meille tänäpän meidän jocapäiwäinen leipäm .
Ja anna meille meidän welcam andexi / nijncuin mekin annam meidän
welgollistem .
Ja älä johdata meitä kiusauxeen . Mutta päästä meitä pahasta .
Sillä sinun on waldacunda / ja woima / ja cunnia / ijancaickisest / Amen .
Mikael Agricolan aapiseen, jossa on myös kristinuskon tärkeimmät kappaleet, voi tutustua täällä: http://agricolaverkko.fi/vintti/julkaisut/julkaisusarja/kktk/abc.html
1600-luvun puolivälin luterilaiset kokivat katolisuuden uhkana, harhaoppisena ja taikauskoisena. Koska pelastuksen ajateltiin olevan mahdollista vain uskon kautta, ei oikeaan uskoon tarvittu pyhimyksiä, arvokkaita rituaaliesineitä tai taikasanoja. Katolista kirkkoa pidettiin korruptoituneena ja vallanhaluisena, ja tuoreiden uskonsotien sekä kuningatar Kristiinan kääntymisen takia se nähtiin edelleen hyvin konkreettisena uhkana luterilaisuudelle. Katolinen Puola oli edelleen mahtava, ja sen pelättiin haluavan takaisin suurvalta-asemansa Itämerellä. Puolalaisia vakoojia ja katolisia jesuiittoja otettiinkin silloin tällöin kiinni Ruotsin valtakunnan alueella.
Aikakauteen kuului myös avoin halveksunta juutalaisuutta kohtaan. Tämä pohjautui siihen, kuinka juutalaisten ajateltiin surmanneen Jeesuksen eivätkä he uskoneet tämän ylösnousemukseen, mikä oli kristinuskon ja syntien anteeksiantamisen perustana. Juutalaisten sulkeutuneisuutta ja salaisia rituaaleja pidettiin epäilyttävinä, ja heidän huhuttiin kaappaavan pikkulapsia sekä harjoittavan verimagiaa ja muita kauhistuttavia rituaaleja.
Luterilaiset suhtautuivat epäillen myös ortodokseihin, ja uskonnollisia eroavaisuuksia korostettiin Ruptuurisodan aikaisessa propagandassa. Ortodokseja pidettiin lojaaleina Venäjän tsaarille, vaikka käkisalmelaiset olivatkin Ruotsin kruunun alamaisia. Aikakauden (ja pelin) kielenkäytössä venäläinen tarkoitti ortodoksia ja toisin päin, joten kumpaakin nimitystä voi käyttää, tai puhua karjalaisista. Luterilaisten mielestä ortodoksit palvovat kuvia ja esineitä, mitä luterilaiset pitivät epäjumalanpalvontana.
Kristityillä oli kuitenkin yksi yhteinen vihollinen: Saatana, paholainen, kiusaaja ja kaikki pienetkin pirut. 1600-luvun maailmankuvassa paholaisen valtakunta oli todellinen, ja Jumalan nähtiin antaneen paholaiselle vallan kilpailla sieluista maan päällä. Kiivasoppisimmat ajattelivat jopa muiden uskontulkintojen olevan paholaisen yritys johtaa kristittyjä harhaan. Kansanuskon haltijat, tontut ja muut henget nähtiin pahimmillaan pirun kätyreinä.
1600-luvun loppupuolella, pelin jälkeisinä vuosikymmeninä, paholaisen pelko johti uuteen noitaoppiin ja suuriin noitavainoihin, joissa syytettyjä epäiltiin ja tuomittiin myös liittoutumisesta paholaisen kanssa. Vaikka Ruotsin noitavainot eivät ole vielä alkaneet, ja itäsuomalainen noituus poikkeaa keskieurooppalaisesta noitaopista, paholaisen mahti ja oveluus oli jo pelin kuvaamalla aikakaudella todellinen uhka.
Luterilainen kansanusko
Kansan keskuudessa viralliseen luterilaiseen oppiin sekoittui esikristillisiä, itämerensuomalaisesta muinaisuskosta periytyviä elementtejä. Aina uutta ja vanhaa uskoa ei nähty keskenään ristiriitaisena, vaan monet savolaiset talonpojat pitivät itseään kristittyinä silloinkin kun kirkolliset auktoriteetit syyttivät heitä taikuudesta (=”hyvä” magia, parantaminen tai suojaaminen) tai noituudesta (=taikuudella vahingoittaminen). Vastakkainasettelun sijaan kristillisyyden voi nähdä janana, jonka toisessa päässä on virallinen oppi ja toisessa kansanomainen usko, johon liittyi paljon muutakin perinnettä.
Virallinen oppi piti kansan perinnäistapoja joko harmittomana taikauskona tai vaarallisena epäjumalanpalvontana, ja nämä painotukset vaihtelivat eri aikoina ja eri henkilöiden välillä. Varsinaiset noitavainot alkoivat Ruotsissa vasta 1660-luvulla, jolloin myös taikuus kriminalisoitiin ja rinnastettiin vahingoittavaan noituuteen. Kansa ei vielä 1600-luvulla tuominnut taikuutta, joka kuului kiinteästi aikakauden uskomusmaailmaan, mutta noituudella vahingoittamista se piti äärimmäisen vakavana rikoksena.
Kirkossa käyminen oli 1600-luvulla tärkeä osa uskonnonharjoitusta ja ystävien sekä sukulaisten tapaamista, ja vähemmän innokkaidenkin luterilaisten oletettiin käyvän ehtoollisella edes kerran vuodessa. Vaikka kaikki eivät tätä suositusta noudattaneet, on aikakaudelta kuvauksia myös ahtaista kirkoista sekä kansan vaatimuksista saada rakentaa lisää kirkkoja tai erottaa kelvottomia pappeja. Kirkko koettiin tärkeäksi ja tarpeelliseksi, vaikka käytännön uskonnollisuus sekoittui aiempaan perinteeseen ja tapoihin.
Pyhäpäivänä tuli suorittaa perinteiset onnen, talon ja vuodentulon turvaavat rituaalit, uuden uskon myötä Jeesuksen nimeen. Samalla voitiin laulaa luterilaisuuden mukanaan tuomia kansankielisiä virsiä. Jo vanhastaan henkiä ja vainajia tuli lahjoa ja lepytellä, jotta nämä antaisivat suojeluaan ja auttaisivat erilaisissa vaivoissa. Myös kirkolle voitiin uhrata: Savossa seurakuntalaiset toivat pitkienkin matkojen takaa uhrilahjoja kirkon alttarille vahvistaakseen rukoustaan tai pyyntöään. Uhrilahjoilla toivottiin hevos- tai karjaonnea, suojelusta matkalle tai parantumista sairaudesta. Monet papit suhtautuivat tällaiseen toimintaan suopeasti, koska se korosti kirkon merkitystä seurakuntalaisten elämässä, ja alttarille tuodut lahjat menivät suoraan kirkon käyttöön. Kirkon virallisen kannan mukaan tämä tapa muistutti katolista anekauppaa.
Myös vanha tapa uhrata pyhille puille oli voimissaan 1600-luvun Savossa. Puulla on vanhassa maailmankuvassa useita eri merkityksiä: se symboloi maailmantammea, ensimmäistä puuta, jonka ympäri maailma pyörii. Se on myös portti taivaaseen, ylisiin, jossa yliluonnolliset olennot, myös kristilliset, asuvat. Puun juuresta on käynti aliseen, manalaan tai tuonelaan, kuolleiden valtakuntaan, jota kristillisen näkemyksen mukaan hallinnoi paholainen. Pyhälle puulle uhraamalla pidetään yllä tätä maagista järjestystä ja maailman tasapainoa. Pyhiä puita on yleensä talojen pihassa, jossa ne voivat symboloida myös esivanhempien henkiä ja suvun vainajia. Erityisen voimakkaita puita voi olla myös kylien välissä, metsissä ja risteyksissä.
Kansanuskoissa sanoilla, loitsuilla, siunauksilla ja kirouksilla oli erityinen voima. Loitsuja saatettiin vahvistaa Jeesuksen ja Marian nimillä, Herran siunauksella tai Isä meidän -rukouksella niin, että tekijä itsekin piti toimintaansa kristillisenä. Kristillisiä elementtejä yhdisteltiin joskus myös kirouksiin, vaikka yleensä tällaiset manaukset langetettiin Perkeleen nimissä. Pahat sanat, kiroukset ja solvaukset otettiin vakavissaan, etenkin jos niiden lausumisen jälkeen tapahtui jotain pahaa. Kiroamalla ja manaamalla saattoi myös kutsua itse pirua paikalle.
1600-luvun suomalaisessa kansanuskossa ajateltiin onnen olevan rajallista. Sitä oli kullekin annettu tarpeen mukaan Jumalan suuremman suunnitelman perusteella. Koska onnen ajateltiin olevan aina sama, sitä piti varjella erilaisin taioin ja rituaalein. Onnea saattoi yrittää varastaa noituudella, ja rajallisuuden vuoksi yhden saama onni oli toiselta pois. Tästä syystä onneaan ei saanut julistaa tai levittää – kell’ onni on, se onnen kätkeköön –, jottei kehuskelullaan herättäisi varkaiden ja muiden moraalittomien ihmisten huomiota.
Käytännössä aikalaiset tuomitsivat sekä ajattelussaan että oikeudellisesti onnen varastamisen noitakeinoin, mutta parempaa elämää ja menestystä saattoi etsiä myös hyväksytyin keinoin. Onnekkuus nähtiin joissain tilanteissa myös siunauksena: eihän kukaan voinut tietää Jumalan suunnitelmaa ja sitä, millainen osa ketäkin odottaa. Kansanuskossa vastavuoroisuus ja aktiivisuus pyhän kanssa olivat tärkeitä, vaikka virallinen oppi korosti sitä, ettei ihmisen teoilla ole vaikutusta Jumalan suunnitelmiin tai pelastukseen. Harva kuitenkin halusi riskeerata elämäänsä tai toimeentuloaan luopumalla ikiaikaisista suojaloitsuista ja keinoista tavoitella onnea ja menestystä.