Tämä on tiivis artikkeli kaupankäynnistä ja rahan arvosta Savon ja Käkisalmen läänien rajamailla 1650-luvulla. Asiaa on yksinkertaistettu rankalla kädellä pelitarkoituksia varten.
Tämä tekstin päälähde on Veijo Saloheimon Savon historia II:2. Kyseinen kirja löytyy internetistä, ja siitä saa erinomaista syventävää tieto aiheesta: http://savonhistoria.edita.fi/1617-1721/kauppa/
Kaupankäynnistä yleensä
Ruotsin suurvaltakautena kehittyi valtion holhous kaupankäynnissä huippuunsa. Kauppa liikutteli rahaa, jota piti suunnata kruunun arkkuun. Tämän virran toteutti kaupan keskittäminen kaupunkeihin ja näiden tehtävien porrastus. Ulkomaankauppa oli luvallista vain tapulikaupungeille, ja muiden eli ylämaankaupunkien piti hoitaa tavaranvaihtonsa ulkomaille näiden välittämänä. Kruunun osuus perittiin tulleina: tapulikaupungissa suurena meritullina ulkomaankaupasta, kotimaankaupasta taas maa- eli pikkutullina kaupungin portilla tai muulla määrätyllä paikalla.
Savo kuului Viipurin kauppa-alueeseen, ja yhteyttä pidettiin yleensä siihen suoraan. Vain Viipurin kautta sopi käydä ulkomaankauppaa. Lappeenranta välitti kauppaa markkinoineen ja Savonlinna toimi hetken aikaa kaupunkina (ja Kuopioon sellaista suunniteltiin), mutta pääosin savolaisten omat kaupungit jäivät syrjään kaupasta.
Käkisalmen läänissä Sortavala ja Käkisalmi olivat uusia, pieniä kaupunkeja ja Inkerissä oli Nevajoen suulle perustettu Nevanlinnan vapaakaupunki, joka vapaana tullisäädöksistä tarjosi edullisemmat hinnat kuin Viipuri. Lisäksi pohjoissavolaiset tekivät kaupparetkiä Pohjanmaan rannikon kaupunkeihin. Maalaisten kaupparetket naapurilääneihin olivat tietenkin laittomia.
Maaseudulla ei saanut käydä kauppaa. Virkamiehet joutuivat valvomaan kieltoa ja toimittivat silloin tällöin oikeuteen sen rikkojia. Käkisalmen läänissä maakauppa oli ajoittain vapaata, ajoittain kiellettyä mutta siellä oli kaiken kaikkiaan vähemmän valvontaa kuin Savossa. Eikä Savokaan ollut mitenkään lainkuuliainen paikka. Karjalaiset pienimuotoista maakauppaa käyvät laukkuryssät (Käkisalmesta ja myös Venäjän puolelta tulevat) olivat tavallinen näky itäisessä Savossa.
Korkean kruunun säädökset oli savolaisten mielestä tehty kierrettäviksi ja rikottaviksi, jos ne häiritsivät heidän taloudellista toimintaansa. Kauppaa ei saatu rajoitetuksi kaupunkeihin ja yhtä vähän välitettiin kaupunkien kauppa-alueita koskevista rajoituksista, vaan liiketoiminta suuntautui sinne, missä se näytti edullisimmalta. Virkamiesten silloin tällöin esittämät, kenties näennäisiksi tarkoitetutkin varoitukset jäivät noudattamatta.
Samoin kierrettiin mahdollisuuksien mukaan kuninkaallisen majesteetin julistamia monopoleja niin tervan viennissä kuin suolan ja tupakan ostossakin. Takavarikkoja ja syytteitä syntyi varsin harvoin tupakkaan nähden, suolasta ei ollenkaan. Usein erilaiset kaupankäyntirikokset tulivat julki vasta kun jotain muitakin lakeja oli rikottu, tai kun kateelliset kauppamiehet ilmiantoivat toisiaan. Viranomaiset näyttävät usein suhtautuneen pitkämielisesti tai kokonaan suopeasti talonpoikien liiketoimiin.
Talonpojat joutuivat juuri 1600-luvulla riippuvaisiksi kaupunkien kauppiaista luotontarpeessaan. Miltei jokaisesta maakunnasta tunnetaan majamieslaitos tämän riippuvuuden ilmauksena. Majamies oli porvari, joka antoi talonpojalle luottoa ja sai tämän vastoin lakia tuomaan tavaransa hänelle tarjoamatta sitä ensin yleisesti torilla. Ostotavaran talonpoika sai samoin majamieheltään, joka tietysti voi määrätä hinnat mielensä mukaan. Talonpoika voi myös asua kauppamatkallaan porvarin talossa – siitä nimitys.
Syntyi luottojärjestelmä, jonka puitteissa porvari myönsi asiakkaalleen rahaa tai tavaraa tulevia toimituksia vastaan. Näin saatiin talonpoika tuomaan tavaransa porvarille eikä tarjoamaan sitä lain mukaan torilla, jolloin hinta olisi kohonnut porvarin vahingoksi.
Talonpoikien kesken alkoi tämän seurauksena taas kehittyä kauppaa koskeva työnjako. Kauppatalonpojat, vauraudeltaan vahvin ryhmä otti hoitaakseen toistenkin asiat. Heillä oli varaa ylläpitää omaa venettä markkinamatkoille ja rohkeutta kohdata ylimielinen kaupunkiporvari.
Raha
Arkikäytössä maaseudulla rahan käyttö on hyvin harvinaista mutta yleistymässä. Tämän lisäksi rahan arvon ymmärtäminen on oleellista kaikille kansalaisille, sillä esimerkiksi kirkolliset verot ja kolehdit, maalliset verot, sakot ja tullimaksut määritellään aina rahassa vaikka ne voitiin useimmiten maksaa maataloustuotteina. Kaupunkilaisille rahan käyttö on arkipäiväistä.
Rahajärjestelmä on monimutkainen ja myös ulkomaisia rahoja käytetään yleisesti maksuvälineenä, ja voimakkaasti laajentuneen Ruotsin valtakunnan alueellakin lyödään monenlaisia erilaisia rahoja kuninkaallisten rahapajojen tuotannon lisäksi. Periaatteessa kolikon jalometallin määrä edelleen määrittelee rahan arvon mutta samaan aikaan valtio harrastaa kaikenlaisia finanssipoliittisia toimenpiteitä ja markkinat puolestaan vastaavat niihin omilla reaktioillaan, ja merkittävä osa kaupankäyntitaitoa on näiden rahan arvoon vaikuttavien keinottelujen tunteminen. Kaupunkilaisilla on tässä yliote maalaisiin nähden.
Ruotsin virallinen raha on hopeataalari ja sitä käytetään laskuyksikkönä, kirjanpidossa palkkojen ja sakkojen suuruuden määrittelyyn, vähemmän varsinaisena rahana. Ruotsin hopeavarantojen surkeuden takia hopearahojen lyömistä rajoitettiin, ja 1600-luvun aikana laajemmassa käytössä oli kuparitaalari, jonka arvo laski suhteessa hopeataalariin läpi vuosisadan. 1650-luvulla suhde on seuraava:
1 hopeataalari (daler silvermynt) = 2,5 kuparitaaleria (daler kopparmynt)
Selkeyden vuoksi olemme häivyttäneet hopeataalarin ja kuparitaalarin välisen 2,5-kertaisen eron ja aina taalarista puhuttaessa kyse on hopearahasta. Kaikki hinnat ovat siis hintoja daler silvermynt -arvolla.
Pelissä puhutaan taalareista ja äyreistä ja näitä kuvaavat erilaiset hopean- ja kuparinväriset kolikot. Todellisuudessa erilaisia rahoja olisi ollut tietenkin paljon enemmän ja niiden vaihtosuhteet aivan omanlaisensa viidakko, mutta pelissä propattavat yksinkertaistetut vaihtoehdot ovat siis:
Riikintaalari eli riksi eli hopeataalari: ruotsalainen 26g hopeakolikko tai parin kilon kuparinen plootu. Suuriarvoinen raha isoihin bisneksiin, kuukauden palkka.
sekä
Äyri: 50 gramman kuparikolikko, arvoltaan 1:50 hopeataalarista, yleinen käyttöraha, puolikkaan päivän palkka.
Jos hahmollasi voisi olla rahaa mukana, ota mukaan jonkinlaisia proppikolikoita kohtuudella, hahmon vaurauteen suhteuttaen. Kaikenlaiset kolikot käyvät, kupariset esittävät äyrejä ja hopeanväriset riikintaalareita. Esim. viisisenttiset ovat hyviä äyrin kolikoita. Harvalla tavallisella maalaisella olisi ainakaan useampaa hopeataalaria omistuksessaan ilman hyvää syytä.
Tyypillisiä kauppatavaroita ja niiden hintoja
Maaseudulta myytiin kaupunkeihin tervaa, voita, eläimiä, viljatuotteita, kalaa, olutta, turkiksia, sekä pellava- ja sarkakankaita, muun muassa. Terva ja voi olivat tärkeimmät ja arvokkaimmat kauppatuotteet.
Tervan hintaa säänneltiin ja sen oli pakko myydä tervakomppanialle, jolla oli siis ostomonopoli joka ei tietenkään ollut talonpoikien edun mukainen.
Kaupungeista ostettiin puolestaan suolaa, tupakkaa, verkaa eli ulkomaista kangasta, muita ylellisyystavaroita ja nälkävuosina myös viljaa.
Suola ja tupakka kuuluivat tervan tapaan valtion sääntelyn piiriin ja niiden myynnistä vastasivat kauppakomppaniat, joilla oli myyntimonopoli. Niiden ostamiseen liittyy näin ollen eniten laittomuuksia ja keplotteluja. Esimerkiksi venäläisiltä kauppiailta ostettu Vienanmeren suola on selvästi halvempaa kuin Viipurista laillisesti ostettu kauppakomppanian suola. Tupakan suhteen oli tyypillistä se, että kaupungissa käyneet maalaiset ostivat sieltä suuren määrän tupakkaa ja kaupustelivat sitä pieninä erinä kotopuolessa hyvällä voitolla.
Tervan eli tärkeimmän myyntitavaran hinnan suhde suolan eli tärkeimmän ostotavaran hintaan oli keskeinen maalaisten kaupankäynnin kannattavuuden kannalta ja monien maaseudun ja kaupungin välisten kaunojen ja kiistojen lähde.
Hintataulukko arvotavaralle:
Viljatynnyri: yksi hopeataalari tai vähemmän
Tervatynnyri: 1-2 taalaria
Kiihtelys (40 kpl) oravannahkoja: 1,5 hopeataalaria
Tupakkarulla: kaksi hopeataalaria
Suurpetojen nahat: 1-3 hopeataalaria, ilves arvokkaimpana 7 hopeataalaria
Suolatynnyri: ainakin 10 hopeataalaria Viipurissa, laiton vienalainen suola 30% halvempaa
Ratsumiehen aseistaminen sotaan (ratsu ja aseet): ainakin 50 hopeataalaria